Kun maailman suurin matkapuhelinyhtiö Nokia ilmoitti maaliskuun lopulla katkaisevansa hankinnat isoilta sopimusvalmistajiltaan, markkinatutkijat laskivat nopeasti, että päätös leikkaa yhtiön alihankkijoiden liikevaihtoon jopa viiden miljardin dollarin loven. Se tietää vyön kiristystä, supistuksia ja massiivisia irtisanomisia sekä sopimusvalmistajien omilla tehtailla että näiden alihankintaketjussa. Nokian esimerkki näyttää havainnollisesti, minne kansainvälisen talouslaman lasku lopulta lankeaa maksettavaksi: globaalin tuotantoketjun alapäähän, sen ennestäänkin köyhimmille osasille.
Suuret kansainväliset merkkiyhtiöt ovat alasta riippumatta jo pitkään osanneet ulkoistaa menekin vaihteluihin liittyvät riskit alihankkijoille ja tavaratoimittajille. Äärimmilleen tämä malli on viritetty vaatetusteollisuudessa, jonka trendit vaihtuvat yhä tiheämmin ja vaatteiden toimitusajat tehtaalta myymälään lyhenevät lyhenemistään. Kun brändiyhtiön ostaja kiristää tehtailijalta nopeampaa toimitusaikataulua, tämä pienentää omaa riskiään siirtämällä sitä eteenpäin alihankkijoilleen ja työntekijöilleen.
Kehitysmaaoloissa seuraukset näkyvät räikeinä. Isoissa aasialaisissa vaatetustehtaissa enemmistöllä työntekijöistä saattaa olla turvanaan enintään kolmen kuukauden määräaikainen sopimus, vaikka työ olisi jatkunut pitkäänkin. Sopimus uusitaan tai jätetään uusimatta sen mukaan, miten suurilta asiakkailta tulee tilauksia ja miten lyhyessä ajassa ne on tehtävä.
Samalla tehtailija säästää pitempään työsuhteeseen sidotut sosiaalikulut.
Kulutustavaraa tuottavissa tehtaissa ”alihankkija” voi tarkoittaa pihallaan tai asunnossaan ahertavaa perhettä, joka leikkaa tai käsittelee tehtaan tarvitsemia komponentteja ja myy ne päivän hintaan suoraan tehtaallae tai tehtailijan käyttämälle välittäjälle.
Kun taantuma tai sesongin vaihtuminen leikkaa kysyntää, ensimmäisenä työnsä ja ansionsa menettää tämä globaalin tuotannon puskurijoukko, nämä heikoimmin suojatut ja lyhyimmiksi pätkiksi palkatut.
Lyhyiden sopimusten ja kireiden toimitusaikojen ohella monetbrändiyhtiöt piiskaavat alihankkijoita tiukalla hinnoittelullaan. Useampi kuin yksi vaatetusyhtiö ilmoitti viime vuonna pyrkivänsä jatkossa tehdashintojen alentamiseen, vaikka alan valmistajilla oli jo niskassaan pitkään jatkunut raaka-aineiden kallistuminen. Myös Nokia selittää alenevan hinnan yhtälöä sillä, että tuotannon tehostamisohjelmat alentavat tuotantokustannuksia ja suuri asiakasyhtiö voi siksi vaatia myös alempaa ostohintaa.
Joka tapauksessa seuraukset halvimman hinnan metsästyksestä siirtyvät jälleen tuotantoketjun alapäähän, tehtaiden lattiatasolle ja alihankintaan. Tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa useiden kehitysmaiden minimipalkat pitäisi jo kaksin- tai kolminkertaistaa, jotta voitaisiin puhua elämiseen riittävästä palkasta. Samaa viestiä toistavat elektroniikkateollisuuden alihankintaketjusta tehdyt selvitykset.
Ei siis ihme, että talouskriisin ennustetaan nyt työntävän yli 200 miljoonaa työtätekevää ihmistä äärimmäiseen köyhyyteen – niiden 1,2 miljardin lisäksi, jotka jo ennen kriisiä elivät alle kahdella dollarilla päivässä. Työttömien armeijan taas arvioidaan kasvavan maailmalla yli 50 miljoonalla ihmisellä.
Köyhien maiden ammattiyhdistysliikkeelle kasvavan työttömyyden, alenevien ansioiden ja kohonneen ruoan hinnan yhdistelmä on kohtuuton. Lasku lankeaa kovimpana alueille, jotka ovat heikoimmin järjestäytyneitä ja myös vaikeimmin ammattijärjestöjen valvottavissa. Kiristynyt kilpailu vähenevistä tilauksista kasvattaa aina myös työnantajien halua tinkiä sopimuksista ja minimivaatimuksista – ja estää ammattiliiton puuttuminen asiaan.
- Jukka Pääkkönen
(Alkuperäinen kirjoitus julkaistu SASKin Työmaana maailma -lehdessä huhtikuussa 2009)
Lue myös Jaakko Takalaisen Kännykkätehtaiden hiljaiset puurtajat samasta lehdestä